Valitse sivu

Ennakko-odotukseni ennen kuin luin Eino Saaren 2020 ilmestyneen Miehen kosketus -kirjan oli, että törmäisin erilaisiin koskettaviin tarinoihin, ja ehkä alleviivatun avoimeen puheeseen, joka osoittaisi monia mies-stereotypioita vääräksi ja näyttäisi “meidät miehet” herkkinä ja monimuotoisina yksilöinä. Odotukset osoittautuivat sekä oikeiksi että vääriksi. Mietin lukiessani, että olen viettänyt ihan liikaa aikaa seuraten somessa mustavalkoisia yleistyksien ympärille rakennettuja “kohtaamisia”, joissa kohtaamista ei oikeasti tapahdu, vaan on ohi huutamista, liian yleistäviä väitteitä ja yleensä ottaen rasittavaa puolestapuhumista. Olen ollut todella kypsä kaikkeen sellaiseen mieskeskusteluun, jossa joku yksittäinen hahmo alkaa puhua “me miehet” -näkökulmasta, koska en juuri koskaan tunnista itseäni niistä yleistyksistä, olivat ne sitten mielestäni positiivisia tai negatiivisia. Lataukseni kirjaa ja koko keskustelua kohti oli siis lähtökohtaisesti aika huono.

Lukiessani kirjaa, aloin huomaamaan mikä omissa odotuksissani oli pielessä: olin jo etukäteen päättänýt mitä toinen tulee kertomaan, ja miettinyt omat vasta-argumentitkin jo. Huomasin, että Eino Saari teki jotain hyvin erityistä rakentaessaan kirjaa. Hän oli siis lähestynyt n. 50 miestä, sopinut tapaamisia, ja kysynyt heidän suhdettaan kosketukseen, tai mikä on heidän merkittävin kokemuksensa kosketukseen liittyen. Tämä ei vielä riittänyt, vaan Eino oli valmistautunut kohtaamaan nämä ihmiset avoimesti, tuli sieltä sitten millaisia tarinoita tahansa. Mikä hienointa, kirjassa avataan miten vaikeaa tämä on. Voi olla, että on juuri sovittuna päivänä huono fiilis jonkun muun asian vuoksi, on ehkä kiire, ei oikein tule sellaista luottamuksen henkeä keskusteluun, joku muu asia vie fokusta sivuun. Kirjaan on päätynyt hyvin erilaisia kohtaamisia auki kirjoitettuna, joista tulee esille se, mikä itselläni jäi isoimpana asiana kirjasta: aito kohtaaminen, kuulluksi ja nähdyksi tuleminen sekä luottamus vaatii valmistautumista, työtä, keskittymistä ja tahtoa. Ja vaikka nämä asiat olisivat läsnä, kohtaaminen ei aina silti onnistu.

Ydinkysymys kirjassa liikkuu kosketuksen ympärillä. Miksi kosketuksesta pitää edes puhua, ja “miehen kosketuksesta” erikseen? Eikö se nyt ole enemmän fyysistä toimintaa kuin keskustelua? Kirja sai minut viimeistään vakuuttumaan siitä, että nimenomaan tästä pitää puhua, mahdollisimman tarkasti, yksityiskohtaisesti ja eritellen koska kysymys “millainen kosketus on sinulle tärkeä” on ainakin itselleni tosi vaikea yhtäkkiä vastata. Vasta kun lähden rauhassa miettimään että tietyssä tilanteessa kaipaan rauhallista silittävää kosketusta, ja toisessa tilanteessa nopeaa, kolmannessa enemmän painetta, joskus taas riittää taputus olkapäälle niin saan kiinni siitä että ei niitä sanojakaan oikein ole. Mutta, ne sanat alkavat löytyä kyllä, eivätkä ne olekaan niin vaikeita. Eivät nämä kuitenkaan ole asioita, joista ei joku jossain olisi jotain sanonut. Ja tässä kirja palvelee sellaista kaltaistani, jolle kosketuksesta puhuminen ei ole itsestäänselvää, vaan vaikeaa koska en kehtaa pyytää tai edes tiedosta kaikkea, sillä tässä on useiden miesten omin sanoin kertomia muistoja ja toiveita kosketuksesta. Ja oleellista on, että todella harva pystyy kertomaan näistä ilman hapuilua ja epävarmuutta.

Hapuilun ja ei-tietämisen kenttä on mielestäni kirjan suurinta antia, sillä yksi ainakin itseäni rasittava asia ns. perinteisessä miehen mallissa on se ainaisen tietämisen, pätevyyden ja osaamisen taakka, jota on ikään kuin pakko pitää teatterimaisesti yllä, vaikka olisikin ihan pihalla. Tämä kirja antaa vertaiskokemusta ja monipuolista näkökulmaa epävarmassa maastossa liikkumiseen, mutta kuitenkin niin että tulee selväksi, että on ihan mahdollista oppia puhumaan itselle vaikeistakin asioista, kun vaan aloittaa jostain ja sietää epävarmuuden. Eikä mitenkään valmiiksi tarvitse tulla, sillä eräskin mies kertoo hienosti, että hänelle toisen iho on jatkuva tutkimusmatka, aina löytyy uutta koettavaa ja tätä samaa voi mielestäni hienosti soveltaa myös omiin kosketustuntemuksiin. On ok tutkimusmatkailla vaikka koko elämänsä.

Kirjan kokonaisuus on vaikuttava, sillä nämä 50 kohtaamista ovat kaikki erilaisia, jokaisella ihmisellä on omanlaisensa tapa kertoa ja olla kertomatta, omanlaisensa tarina ja suhde kosketukseen. 50 ei ole edes mikään valtavan iso määrä, jos mietitään miten paljon “meitä miehiä” vaikka Suomessakin on. Jo tässä määrässä tulee kuitenkin hyvin selväksi, että mikään klisee, mitä miehistä massana sanotaan, ei oikeastaan pidä paikkansa. On puhetta, on puhumattomuutta, on herkkyyttä, on kovuutta, on vetäytymistä, on rehvastelua, on pelkoa, on epävarmuutta, on kaipausta yhteyteen ja kaikkea mahdollista. Moni puhui kertomistaan asioista ensimmäistä kertaa, ja sanoja oli joskus vaikea löytää.

Tein Einon kanssa podcast-jakson Takakansi-podcastiin, jota siis tuotan. Hänen kanssaan kohtaaminen toki jännitti, koska koko kirjan teema oli mielestäni kohtaaminen, ja tässä olisi sitten “vastassa” kohtaamisen mestari. Viestittelimme etukäteen ja sovimme aiheen rajauksesta, ja kerroimme toiveistamme keskustelun suhteen, ja jaoimme jotain aikaisempia haastattelukokemuksia. Kohtaaminen itsessään tuntui oikein hyvältä, vaikka jouduimme tekemään sen Zoomin välityksellä. Kirjan ansiosta meillä oli tavallaan syy kohdata, ja vaikka kirjan teemat olivat herkkiä, kuten isyys, poikana kasvaminen, parisuhde, seksi ja kuolema, oli silti turvallista keskustella koska kummallakin oli tahto tehdä kohtaamisesta hyvä, ja olimme rajanneet teemoja.

Sekä kirjan lukeminen että Einon kohtaaminen podcastissa laittoi miettimään omaa suhdettani koko tähän “mieskeskusteluun” uusiksi. Ei voi olla mitään ymmärrystä, jos ei ole halua kohdata toinen niin että asetelma on turvallinen ja reilu. Kirja sai minut miettimään uusiksi myös näitä seuraamiani nettikeskusteluja ja yleistämisiä mutta rohkaisi menemään rohkeammin kohtaamisiin mukaan. Samalla kirja sai varovaiseksi kaikenlaisen yleistämisen suhteen. Todella moni näistä 50 tarinasta voisi pelkistää väkivaltaisesti pariin ranskalaiseen viivaan, mutta se ei olisi reilua ketään kohtaan. Siksi toivonkin, että myös sinä luet kirjan, toivottavasti avomielisemmällä ennakkoasenteella kuin minä. Uskon, että tällaisten keskittyneiden ja yhteyttä hakevien kohtaamisten avulla on mahdollista helpottaa monia tyypillisiä miehiin miellettyjä ongelmia, kuten vaikka avun hakemisen vaikeus tai mielenterveysongelmat. Se vaatii aikaa, keskittymistä mutta ennen kaikkea halua kohdata.

Marko Suomi
Miehet ry:n jäsen
Takakansi – podcast kirjoista ja lukemisesta