Valitse sivu

Seitsemän vuoden tahattoman lapsettomuuteni aikana en koskaan kyseenalaistanut omaa miehisyyttäni. Kuljin matkaa eteenpäin ottaen nöyrästi vastaan sen, mitä elämä tarjosi. Tosin yhdestä artikkelista lukemani termi ”tuhkamuna” pureutui näemmä sen verran syvälle mielensopukoihin, että se tätä kirjoittaessa tuli se sieltä esiin. Jutussa vaimo oli haukkunut miestään kyseisellä alentavalla sanalla. En osaa samaistua tähän. Me olemme vaimoni kanssa yksikkö. Emme haukkuneet tai arvostelleet toisiamme. Emme edes riidelleet. Muutaman kerran molemmat vaipuivat omiin syviin vesiinsä. Kyse oli kuitenkin muutamista tunneista. Sitten taas palattiin takaisin yhteiselle matkalle.

Ymmärrän kyllä, että lapsettomuus voi koetella sekä miehisyyttä että parisuhdetta. Jatkuva epätietoisuus ja odottaminen on pahimmillaan raastavaa. Ennen viattomassa mielessä pyörivä lapsenteko alkoi muuttamaan hiljalleen muotoaan lapsensaamiseksi. ”Tekemishommista” tuli suorituskeskeisiä. Se kyllä koetteli itsetuntoa. En onnistunut. Emme onnistuneet. Vaimoni mainitessa vatsassaan juilivan tunteen, oli se oikeastaan merkki siitä, että kuukausittaiset ”hautajaiset” olivat edessä. Kerta toisensa jälkeen elämä ei saanut alkua. Toivo oli laskettava taas kerran haudan lepoon.

Mutta eteenpäin oli mentävä. Olin voimakas ja pystyin ottamaan kaiken vastaan. Miehenä reitti oli erilainen. Hoidoissa kehoani ei sörkitty. En joutunut piikittämään itseäni. Kun lähdimme lapsettomuushoitoihin, vaimoni tukeminen oli itselleni äärimmäisen tärkeää. Itse prosessissa tehtäväni oli osua purkkiin. Yhdellä klinikalla miesten operaatiohuoneessa oli nuottiteline, toisessa huone oli violetin sävyinen. Ledivaloja kulki pitkin lattianrajaa. Miehille oli tehty mahdollisimman mukavat olosuhteet sille, että suorituksen sai hoidettua. Kieltämättä silloin oli paineita, koska oli onnistuttava.

Olen oppinut uskomaan elämään

Maskuliinisuus ei ole synonyymi voimakkuudelle. Itse olen vahva käsittelemään tunteitani. Olen elänyt kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa parisenkymmentä vuotta. Olen voittanut neljä raskasta masennusta ja selvinnyt parista vauhdikkaammasta jaksosta. Mielestäni kaiken tämän kipuilun tärkein anti on ollut itsensä hyväksyminen. Kun on avannut tuon hyväksymisen oven, se on antanut vapauden hengittää. Olen se mikä olen. En vertaile itseäni muihin. Otan kyllä muut huomioon. Yritän olla paras versio itsestäni.

Masentuneena vajosin syvälle kuiluun, jonka pinnat olivat särkyneitä peilejä. Oma kuva vääristyi niistä. Mistään ei saanut otetta. En kuitenkaan ole koskaan kadottanut itseäni. Oikeastaan olen löytänyt minuuteni uudelleen. Koen, että nämä voitetut valmistelivat minua lapsettomuuden vuoristoradalle. Tai ainakin näin jälkikäteen olen ajatellut. Olen saanut merkityksen vaativille ajoilleni. Tämä on ollut puhdistavaa.

Lapsettomuus oli minulle oikeastaan helppo hyväksyä sen takia, että olen oppinut uskomaan elämään. Elämä ei lupaa mitään, vaan tarjoaa mahdollisuuksia. Vaikka reitti oli ajoittain todella raskas, en koskaan ajatellut, että se olisi ottanut minulta pois jotain. Vaimoni tuska oli ehkä vaikeinta käsitellä. Pystyin tukemaan miltei koko ajan, mutta joskus en saanut otetta hänen yksinäisyyteensä. Silloin tuntui pahalta. Mutta olin päättänyt jo hyvissä ajoin, että aion olla tammi. Kliseinen vertaus, mutta mielestäni tässä kontekstissa toimiva. En kertaakaan horjunut. En itkenyt surusta, vaan ilosta. Silloin kun kuulin lupaavia uutisia, kyynelkanavat aukesivat. Pitkien lapsettomuushoitojen jälkeiset negatiiviset raskaustestit kyllä tukahduttivat, mutta uskoin aina elämään. Elämä ei lupaa, vaan se antaa mahdollisuuksia, ajattelin.

Kovin mylly kohdallani oli adoptioprosessi. Mielenterveysdiagnoosini ja jatkuva lääkitys olivat painavimmat syyt, jotka estivät meidän adoptiovanhemmuutemme. Silloin koin syyllisyyttä, koska prosessi loppui minun ongelmieni takia. Kun lopullinen kielteinen vastaus lävähti sähköpostiini siitä huolimatta, että kaksi psykiatria puolsivat kykenevyyttäni adoptioisäksi, tunsin hetkellisesti valtavaa eksistentiaalista kriisiä.

Painuin kumaraan sen painon alla, että byrokratia ja ihmisten rakentamat säännöt veivät mahdollisuuden tarjota turvallisen kodin adoptiolapselle. Ammattini on nuorisotyöntekijä ja vaimoni on sairaanhoitaja. Silti meille ei annettu mahdollisuutta saada koko maailmasta lasta. Toisaalta tukahduin siihen tunteeseen, että universumi ei antanut meille elämän alkua. Kävin tätä kiirastulta läpi pari päivää, kunnes muistin taas uskoa elämään. Nöyrryin ja ajattelin, että kukaan meistä ei tiedä absoluuttista totuutta olemassaolosta. Piti jatkaa eteenpäin.

Mutta kyse ei ollut edelleenkään miehisyydestä. Olin ja olen yksi hippunen tässä universaalissa näytelmässä. Kaikkihan voi olla sattumaa, mutta oma usko ja toivo on ottanut tukevan otteen jonkinlaisesta tarkoituksellisuudesta. Lapsen saamisen myötä saisin ikään kuin aloittaa uudestaan oman tarinan kasvattamalla häntä. Ihmiselon kiertokulku ja siihen mukaan hyppääminen, kaiken piti olla luontevaa. Elämä heitti kuitenkin uuden kierrepallon.

Olen antanut itselleni luvan onneen

Olen saanut kokea elämässä valtavasti. Taustani HIM-yhtyeessä on edelleen tärkeä osa tarinaani ja sopii myös tähän aiheeseen. Kosketinsoittajana nousin parin vuoden aikana satojen tuhansien ihmisten eteen kajaaleissa ja hameessa. Ei kovin maskuliinista. Tosin kyseessä oli roolihahmo. Mutta sekin opetti hyväksymään itseni.

Seitsemän vuotta oli pitkä aika, mutta niin vaan viimeinen hoitokerta sai ensimmäisen siveltimen vedon meidän tyhjään kanvaasiin. Elämä sai alkunsa ja nyt kodissamme on hieman yli kaksikuinen poika. Olen tarkka siitä, miten tätä tarinaa esiin tuon. Lapsettomuuden aikana miltei joka kerta kun kerroin omasta tilanteestani, kuuntelijalla oli joku, vähintäänkin tutun tuttu, joka oli hoitojen jälkeen saanut lapsen. Silloin sitä ajatteli, että eihän näin välttämättä meille tulisi käymään. Se tuntui pahalta. Nyt kuitenkin olemme pariskunta, joka vihdoin sai toivotun lapsen. Toki olen antanut itselleni luvan onneen.

Miehenä minusta tuli nyt isä. Tärkeintä on kuitenkin se, että olen vanhempi. Lapsen saaminen ei ollut kaiken tarkoitus, mutta se antoi paljon merkitystä.

Jussi “Juska” Salminen
Kirjoittaja on Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n hallituksen jäsen

Jussi ”Juska” Salminen. Kuva: Anu Hedborg.

Oletko kokenut tahatonta lapsettomuutta? Kerro tarinasi Simpukka ry:lle!
Miehet ry:n ohella myös Lapsettomien yhdistys Simpukka ry viettää tänä vuonna juhlavuotta! 35-vuotisen taipaleensa kunniaksi Simpukka kerää nyt tahatonta lapsettomuutta kokeneiden tarinoita. Tarinoilla tehdään näkyväksi tahattoman lapsettomuuden kokemusta. Osa niistä julkaistaan Simpukan blogeissa, verkkosivuilla, somekanavissa tai Simpukka-lehdessä. Miehet ry kannustaa kaikkia tahatonta lapsettomuutta kokeneita kirjoittamaan kokemuksistaan! Lisätietoja ja kirjoitusohjeet: https://www.simpukka.info/tarinoita-lapsettomuudesta/