1955
Peili heijastaa ulkohuussin haaleat laudat ja Unton pään isona, liian isona. Hän kököttää ja hikoilee,
lääppii hiuksiaan otsaa vasten huussiaukolla istuessaan.
Radio hykertelee hissukseen ladossa ja Tiikerihain rytmi leijailee vaimeana Unton korviin.
Sydän vavahtaa; hän haluaisi laulaa, mutta se pettäisi olinpaikan ja Ansa vaatisi heti omansa
takaisin.
Unto keskittyy kuvajaiseensa. Vasen käsi liimautuu sileään tukkaan, likistää ja likistää, kunnes
hiki kimaltelee otsalla ja käsipeili värisee. Silti hius ei asetu, kurittomat suortuvat sojottavat mikä
minnekin.
Unto huokaa ja ajattelee äidin lakkapulloa, sen huumaavaa tuoksua ilmassa. Jos Ansakin kerran
sai kokeilla niin miksen minä.
”Unto! Missä oot?”
Isän ääni hätkäyttää, saa Unton melkein pudottamaan peilin. Hän on lukinnut oven, muistaa
edelliskertaisen liian hyvin ja ehtii jo toivoa, että isä suuntaisi hakumatkansa latoon. Sitten iso
kämmen ilmestyy ryskäämään lautaovea.
”Jumalauta sano, jos oot siellä taas kampaamassa! Pellolle nyt sieltä niinku olis jo!”
Unto nököttää paikallaan eikä hiiskahdakaan, mutta vakava varjo lankeaa lautojen raoista. Hän
istuu ja odottaa, odottaa ja toivoo, mutta isä ei lähde. Lopulta Unto nousee, työntää viimeisenä
tekonaan peilin huussin maton alle. Etsiköön Ansa sitä sieltä, ei ainakaan pääse heti häntä
syyttämään.
”No viimein”, isä puuskahtaa, kun Unto astuu päätään riiputtaen lomottavaan kesäkuun
aurinkoon.
Puolittain hän odottaa läimäystä takaraivoonsa, mutta sitä ei tule; sen sijaan isä painaa
kämmenen isosti selkäluita vasten ja marssittaa Untoa kohti perunamaata. Ladossa vakava miesääni
kertoo presidentti Paasikiven matkasta Neuvostoliittoon; sitten Muistatko Monrepos’n alkaa soida
eikä Unto uskalla hyräillä, ei nyt eikä koskaan.
1985
Valkoiset tiikerit vaihtuu Rio ohoihin ja Tanelin kajalkynän terä katkeaa alaluomelle. Hän älähtää,
pyyhkäisee, mutta muren piirtää silti pitkän juovan poskeen.
Sekin haluaa pilata tän.
Kynsikkään tuntuvat käsissä omituisilta, sormet jäävät kuin alastomiksi ja punaisenkirjavat
huivit tursuvat ranteissa, estävät paidan hihoja laskeutumasta kunnolla. Taneli kumartuu huoneensa
peiliä vasten, hiukset horjuvat korkeana pehkona ja lakantuoksu ilmassa kirveltää ja yskittää. Silti
hän yrittää, teroittaa ensin ja vetää sitten horjuvan viivan ripsien lomaan.
”Äh, vittu…”
Taneli hieroo mustaa peukalollaan, suttaa ja sumentaa, kunnes peilistä katsoo pullea Neumannin
kopio. Hän tietää meikin keskinkertaiseksi, ymmärtää hätkähtäen valmistautuneensa jo ihan liian
kauan.
Taneli kalastaa repun sänkynsä alta ja lehteilee repaleista aikataulua. Totuus paljastuu; bussi on
jo mennyt.
Alakerrassa ovi käy, ja heti käyvät myös isän sanat kohti yläkertaa. Taneli kuulee matalan äänen
ja sen alla äidin kiireisemmän pulputuksen: Unto, sanot sitten kauniisti, sanothan kauniisti.
Taneli haalii kiireesti tavaransa kasaan, nahkaisen lomakon yöpöydältä ja filmikameran
laatikosta. Kaupunkiin kävelee kolme varttia ja tarvittaessa hän voi lifatata.
Ovelta kuuluu koputus. Tanelin suu aukeaa kieltoon, tyhjään eleeseen, ja sitten ovi jo aukeaa. Isä
seisoo siinä työhaalarissaan, rapaiset puntit mattoa hipoen.
”Sitä ollaan menossa?”
Katse mittaa Tanelia ja hän tuntee tupeeratun tukan painon, kajalin painon, tuntee isän
tuijotuksen kasvoillaan.
”Joo. Keikalle. Varmaan kävelen, bussi- -”
”Jaa jaa. Meinaatteko kaljaa ottaa?”
Taneli pudistaa päätään, puristaa reppua sormissaan kuin pelastusrengasta. Hän tuijottaa isän
likaisia sukkia ja toivoo tilannetta päättyväksi.
Jokin kilahtaa, sitten isän kämmen ojentuu.
”Ota auto. En minä enää mihkää kuitenkaan.”
Taneli on mykistynyt, suu aukoo ilmaan kuin kalalla. Hän ojentaa käden, tarttuu Toyotan
harmaaseen avainrenkaaseen.
”No, minä tästä”, isä sanoo, ”tuot sen ehjänä kotiin sitte.”
”Tuon”, Taneli lupaa, mutta isä on jo kääntynyt mennäkseen. Levysoittimessa Autiotalo alkaa
soida.
2015
Instagram-kuvassa Assi ja Erno hymyilevät Suomenlinnassa. Jarno antaa kännykän haipua
kädestään päiväpeitteelle ja nousee, kosiskelee haluttomasti vaatteita rekiltä: punainen paita, musta
paita, glitter-paita, liian kireä ja hätäpäissään ostettu. Nuttura pitkissä hiuksissa huojuu ja heilahtelee
puolelta toiselle.
Snapchat kilahtaa. Assi kysyy mis meet ja säestää sanojaan kuvalla rantakallioista. Jarno tuijottaa
puolivalmista itseään peilistä ja huokaa, rojahtaa sängylle.
Viel himas, mis te?
Varmaan koht Weekendeille. Sanni ♥♥♥
Mä mietin jos en-
Jarno pyyhkii aloittamansa viestin ja nipistää silmänsä kiinni. Kolmen päivän ranneke painaa raskaana eikä häntä enää huvita; hän ei ole edes kahtakymmentä ja tuntee olevansa jo ikäloppu.
Jarno avaa hiuksensa ja vetää ne kiinni uudelleen, mutta tukka on tänään kuriton. Hän yrittää
uudelleen, kiristää niin, että verenkierto uhkaa loppua päänahasta. Lopputuloksena on hapsuttava,
pallomainen keko. Jarno tuhahtaa. Nuttura näyttäisi muutenkin paremmalta jonkun muun hiuksissa
– jonkun hipsterilaihan – ja hetken epätoivo velloo otsan takana.
Ovelle koputetaan.
”Saako tulla?” Isän lammasmainen ääni ovenraossa ruopii ja ärsyttää.
”Kukaan voi estää”, Jarno tuhahtaa ja repäisee hiukset uudelleen auki, ”vapaa maa.”
Isä ei hätkähdä, vaan nojautuu ovenkarmiin tyytyväisen näköisenä.
”Festareille lähdössä?”
”Katotaan nyt.”
Isän kohotetut kulmat kysyvät eikä Jarno jaksa vastata. Hiussuortuva lipeää sormista, löpsähtää
velttona ohimolle ja Jarno riuhtaisee ponnarin irti, on valmis luovuttamaan Assin ja festareiden ja
koko kesäloman suhteen.
”Sun hiuksethan on kasvaneet komeiksi.”
Jarno käännähtää isäänsä kohti valmiina riitaan.
”Mitä toi tarkottaa?”
”Ei mitään. Sitä, mitä sanoin. Ne on komeet. Kasvaispa mullakin vielä”, isä sanoo ja pöyhöttää
olematonta pehkoaan. ”Mullakin oli nuorena- -”
”Joo joo.” Jarno riuhtaisee mustan paidan sängyltään – ainakin se istuu eikä kerää liikaa
huomiota – ja kiskaisee sen ylleen.
”Ajateltiin äitis kanssa katsoa Interstellar”, isä jatkaa kuin ei huomaisi mitään, ”jos haluat jäädä.”
”Mulla on jo liput”, Jarno huoahtaa ja kääntyy takaisin peilin puoleen, tukistaa ja sitoo, vääntää
ja kieputtaa suortuvia.
”Käyhän ne huomennakin”, isä ehdottaa, muttei puske. ”No, pitäkää hauskaa kumminkin. Ja saa
kotiin tulla aiemminkin kuin aamuyöllä.”
Jarno tuntee piston sydämessään. Hän haluaisi sanoa jotakin, kiitti faija tai ehkä mä jäänkin,
mutta ovi sulkeutuu jo.
Jarno tuijottaa itseään peilistä. Nutturasta tuli täydellinen.
2045
Miken silmien edessä hirviö rojahtaa maahan karmean huudon saattelemana. Hän kiskaisee lasit
päästään, sydän hakkaa sataa ja kämmenet puristavat ohjaimia.
”Me saatiin se!”
Vieressä isä nostaa omat lasinsa otsalle keikkumaan ja hymyilee.
”Niin saatiin! Ei kyllä olis onnistunu ilman sua. Kun mä olin nuori- -”
”Joo, joo, pelattiin vaan teeveeruuduilta.”
Isä hymyilee ja pörhöttää Miken violetteja hiuksia. Irtosuortuvia pöllähtää ilmaan. Isä leikkasi
keesin aamulla keittiössä ja nyt he odottavat, mitä äiti sanoo. Vaikka oikeasti isä kertoi jo, Mike
tietää, hän kuuli sen vahingossa eilen nukkumaanmennessään. Äiti seisoi keittiössä ja sanoi ei
kaikki kasvata pitkää liehulettiä niinku isänsä ja isä nauroi ja ne halasivat. Uusi tukka tuntuu
Mikestä hyvältä, violettikin oli hyvä, mutta kaljut sivut ovat ekstrahyvät.
”Otatko jotain? Voin tehdä iltapalan.”
”Joo, labranugetteja!”
”Ai niitäkö taas? Mä ajattelin, jos- -”
”Todellaki niitä! Ne on best!”
Mike punnistaa itsensä ylös sohvalta ja ryntää keittiöön isän ohi. Airfryer hurisee minuutteja ja
sitten annos on valmis, vain ketsuppi puuttuu. Mike pitelee purkkia käsissään ja turauttaa, ja silloin
muisto kelluu häneen, kurtistaa kulmat ja saa sydämen lyömään nopeammin.
”Isä?”
Isä kääntyy jääkaapilta.
”Joo?”
”Voinko mennä omaan huoneeseen syömään? Haittaako? Mä haluisin kattoa sen yhen tubettajan
liven ja muistin just vasta- – ”
”Totta kai voit mennä”, isä sanoo ja heilauttaa kämmentä, ”saanpa ite päättää, mitä katon
AllSeriesistä.”
Äänen sävy on lällättelevän tyytyväinen ja Mike hymyilee ensin, vakavoituu sitten.
”Mut et sit ala Unravelin uutta kautta ilman mua!”
”En, en! Sehän olis rikos suorastaan.”
Mike katsoo, miten isä kasaa lautaselleen salaattia ja laboratorionugetteja ja suuntaa sitten
olohuoneeseen. Ohimennessään hän pörhäyttää Miken uutta tukkaa ja hiukset ovat ekstrahyvät,
kämmenen kosketus niskassa lämmin, pehmeä ja tuttu.
Teksti on Miehet ry:n 5-vuotisjuhlavuoden Utopioita poikien tulevaisuudesta -kirjoituskilpailun voittaja.
Viimeisimmät kommentit